Juhlallinen ei ole olo muuten. Kipuja on kovasti, koira menee edelleen alaspäin, petin taas kaikki läheiset kun en uskaltanut lähteä synttärijuhliin selän takia ja tuntuu että tulee iskuja jokapuolelta. Siis tuttujen ihmisten toimesta. Osa haukkuu sitä olen masentava, osa haukkuu laiskaks kun en saa mitään aikaan, toiset haukkuu huomionkerjääjäks ja esittäjäks, vinkujaks, itsekkääks jne. Samaa mitä olen kuullut monta vuotta. Sitten kun ne väsyy haukkuun mun sairauksia niin nyt ne on keksiny haukkua mua siitä etten vie vanhaa koiraani piikille. Ihmiset jotka ei ole nähnyt koko koiraa välttämättä edes vuoteen tai ylikin niin vaatii että mun pitäisi viedä se pikimmiten piikille tai olen suurinpiirtein eläinrääkkääjä. Koska hehän tietävät paremmin kuin minä joka olen tuon koiran kanssa 24/7. Se, että minä yritän pitkittää koirani eloa maanpäällä ja tehdä sen elämästä mahdollisimman mukavaa, ei tarkoita sitä ettenkö pystyisi tekemään sitä lopullista päätöstä heti kun uskon sydämessäni että sen aika on. Minä voin vakuuttaa että minä en pystyisi katselemaan tota koiraa päivääkään jos uskoisin vähänkään että sillä olisi kärsimyksiä. Se, että minä puhun ja kirjoitan koirastani ja sen tilan etenemisestä niin paljon on minun tapani käsitellä tulevaa ja jo vallalla olevaa surua. Vaikka tuon koiran tila on välillä huono niin osittain mun huoleni on myös liiallisen seuraamisen ja yli-analysoinnin tulosta. Sillä on huonoja aikoja ja hyviä aikoja ja tosi huonoja aikoja ja yllättävän hyviä aikoja. Niinkuin usein vanhuksilla on, ja meillä monilla nuorillakin. Monessa mielessä tuo koira on paremmassa kunnossa kuin minä ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti