Kuolleiden valokuvaaminen oli yleistä
1800-luvulla sekä Suomessa että ulkomailla. Usein kuolema pyrittiin
häivyttämään, joten kuvasta ei ole helppo nähdä, onko ihminen vainaja.
Kuvaan liitetty teksti kuitenkin kertoo valitettavan tosiasian: vauva on kuvassa kuolleena. Kuva on Daniel Nyblinin valokuva-ateljeen kokoelmista ja vuodelta 1877.
Toisin kuin nykyaikana, 1800-luvulla valokuvaus oli kallista. Oman kameran käyttö ei ollut mahdollista, joten ainoat vaihtoehdot olivat käydä valokuvaajan ateljeessa tai kutsua ammattikuvaaja kotiin. Ihmisistä ei otettu kovinkaan monta kuvaa hänen elinaikanaan.
Joskus kuvaa ei ehditty ottaa elinaikana ollenkaan. Silti haluttiin, että rakkaan ihmisen olemus säilyy muistissa.
– Varsinkin pienten lasten kohdalla post mortem -kuva oli usein ainoa kuva, joka hänestä saatiin. Lapsikuolleisuus oli suurta, kertoo Helsingin kaupunginmuseon tutkija Satu Savia.
Kuvat kuolleista auttoivat paitsi muistelemaan mennyttä omaista, myös käsittelemään kuolemaa, joka oli kaikkialla läsnä 1800-luvulla. Ihmiset elivät keskimäärin vain 35–40-vuotiaiksi, ja taudit kuten tuberkuloosi, hinkuyskä ja keuhkokuume johtivat yleensä kuolemaan. Ihminen kuoli yleensä kotona, ja omaiset pesivät ja pukivat hänet hautaamista varten.
Usein kuolema on häivytetty kuvasta, jotta se toimisi muotokuvamaisena muistona yksilöstä. Pyrittiin aikaansaamaan vaikutelma rauhasta ja levosta, vain ikiuneen nukahtaneesta ihmisestä. Samalla luotiin toivoa uudelleen heräämisestä tuonpuoleisessa.
– Kuoleman romantisointi oli eräänlainen selviytymiskeino. Elämän rajallisuus ei tuntunut niin pelottavalta, Savia sanoo.
Muun muassa yhdysvaltalaisista lähteistä löytyy useita esimerkkejä siitä, että aina kuvasta ei pelkästään häivytetty kuolemaa. Sen sijaan kuva saatettiin toteuttaa niin, että ihminen vaikuttaa olevan siinä vielä elossa.
Lisää kuvia: https://fi.pinterest.com/msmarchhare/victorian-post-mortem-photography/?lp=true
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti