Niisk

Pari vaikeaa, itkunsekaista päivää taas takana. En tiedä miksi on tällä hetkellä niin totaalisen ja loputtoman surullinen ja tyhjä olo. Totta kai leikkaus edelleen pelottaa ja kaikki vanhat surun ja murheen aiheet on edelleen tallella (iines, kivut, työttömyys jne.). Mutta mikään niistä ei oikein tunnu siltä ankkurilta joka tällä hetkellä vetää alaspäin. Se masennuksessa onkin niin raskasta, kun ei tiedä mikä masentaa niin ei tiedä miten rämpiä ylös.
Mikään ei huvita, melkein itketti kun täyty lähteä kämpästä ulos verikokeiden takia. Onneksi siellä sentään sai nauraa kun oli niin ihania hoitajia. 3 eri hoitajaa yritti saada multa verikoetta. 8 piikkiä pistettiin, eikä suonta missään. Juuri kun ne oli antamassa mulle lähetettä sairaalaan niin löyty pienenpieni suoni josta ne sai suurinpiirtein väkisin puristamalla sen verran verta että siitä pitäisi saada noi tilatut asiat tutkittua.
Multa ei koskaan ole ollut helppo ottaa verta mutta tämä on eka kerta kun hoitajat melkein joutu nostaan kädet ylös :P :P Luojan kiitos en ole piikki- enkä verikammoinen. Sanoin siinä useampaan otteeseen ettei heidän tarvi säästellä mua yhtään vaan ihan rauhassa saa ronkkia. En välitä piikeistä yhtään.

En tiedä vaistooko kissa mun alakulon vai mitä mutta se on koko ajan sylissä. Kun yritän laskea sen sylistä alas niin se oikein ottaa kynsillä kädestä kiinni eikä päästä irti. Aamulla heräsin siihen että se kehräs mun rintaa vasten. Iines aavisti aina koska olen vähänkin surullinen mutta en ajatellut kissojen olevan niin empaattisia. Mutta ehkä olen väärässä ollut.