Suru

Tänään sitten tuli se surullinen päivä kun jouduin päästämään parhaan ystäväni sateenkaarisillalle. Päätös oli helppo koska koiran kunto romahti niin totaalisesti ja itse eutanasiakin oli hyvin rauhallinen tilaisuus.
Pahinta on se yksinäisyys joka kohtaa kotona. Onneksi otin aamulla rauhoittavan niin ei tullu järjestettyä eläinlääkärissä kohtausta. Mutta kotona kyllä huomas missä kohtaa rauhoittavan teho rupes loppuun. Kauhee tunteiden purkaus tuli yhtäkkiä kun siivosin keittiön kaappia. Surua, yksinäisyyttä, helpotusta... Sellainen tunne kun tulee kun pitkään pelkäät jotain ja sitten se tapahtuu. Ja tulee sellainen vapauttava olo. Mutta silti myös hirvittävää surua. Ja sellainen olo ettei osaa tehdä mitään :P
Olen nyt saanu melkein kaikki koiran tavarat järjestettyä pois mamman avulla. Olen huomannu että surevat ihmiset käyttäytyy erilailla. Jotkut haluaa tehdä sen eron pikkuhiljaa ja laittaa tavaroita pois pikkuhiljaa. Yksi mun kaveri sai ihan hirveän suru-raivarin kun joku kaatoi sen koiran ruoat pois ruokakupista eutanasian jälkeen. Minä taas olen aina ollut sellainen ihminen että haluan niin sanotusti repäistä sen laastarin äkkiä. Tehdä heti sen eron ja ottaa ne pahat olot kerralla.

Onneksi nyt on viikonloppu aikaa tehdä ihan yksinään sitä surutyötä eikä tartte mennä mihinkään eikä ketään ole tulossa kylään. Ja toisaalta hyvä että ensi viikolle puolestaan on paljon menoa ja tekemistä niin on syy lähteä kotoa ettei tänne jää jumittaan.

Itselläkin kivut on ollut kovat jo pari päivää ja sappea polttaa varmaan stressistä. Mutta huimaus loppu heti kun Iines pääsi rauhaan. Voihan se vielä takaisin tulla. Mutta olen jo vähän aikaa epäilly että huimaus johtuu ainakin osittain stressistä ton koiran suhteen.

Jälleen yksi laatta lisää