Surutyötä on nyt tehty pari päivää. Ihan niin huonoksi en ole mennyt kuin ajattelin. Kun varauduin koiran kuolemaan niin olin ihan varma että hautautuisin sänkyyn itkeen moneks päiväks. Sillai olen yleensä reagoinut suruun ja joskus stressiinkin. Mutta päinvastoin olen niin energinen etten ole hetkeäkään paikallaan. On päivärytmi niin totaalisen sekaisin että koko ajan on rauhaton olo ja sellainen tunne että pitäisi viedä koiraa ulos, pitäisi antaa koiralle lääkkeet, pitäisi putsata koiran korvat. Tää viimeinen vuosi meni niin totaalisesti koiran ympärillä että nyt ei enää osaa tehdä mitään kun ei ole ketään kenestä huolehtia. Se ei ole varsinaisesti mikään kiva tai hyvä tunne vaan erittäin ahdistava ja masentava. Mutta tulee paljon tehtyä kaikkia rästihommia kun ei pysty/halua olla hetkeäkään paikallaan.
Suru tulee aalloissa. Saattaa olla ihan hyvä olo ja sitten yhtäkkiä näen koiran ruokakupin tai shamppoon tai jonkun ja sitten tulee sellainen kamala surun aalto.
Ja tietysti on myös yksinäistä kun ei ole ketään kenelle puhella. Ja varsinkin yöllä on myös hieman pelottavaa kun tietää ettei ole sitä koiraa turvana. Tulee reagoitua rapinoihin ja muihin ääniin ihan erilailla.
Viime yö oli vaikeampi kuin ensimmäinen yö. Ensimmäisenä yönä olin niin totaalisen väsynyt että nukahdin saman tien kun pääsin sänkyyn. Mutta viime yönä oli todella outoa olla isossa sängyssä. Ja hiljaisessa kun ei kuulunut Inkun kuorsausta vierestä :( :( :(
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti