Minä olen erakko. Elän yksin (koiraa tai eläimiä yleensä ei lasketa) omasta tahdosta koska en pystyisi elämään toisen ihmisen kanssa. Ja mulla on 90% ajasta hyvä olla ihan vain koiran kanssa.
Mutta sitten on nämä päivät, kun et pääse käveleen, itket lattialla, ja sitten kuitenkin täytyisi viedä koiraa monta kertaa päivässä ulos, käydä kaupassa, siivota, tehdä ruokaa, käydä asioilla. Eikä sulla ole ketään joka auttais.
No sellainen päivä mulla oli taas tänään. Yön kiepuin itkien lattialla. Aamun olin ihan koomassa, mutta jotenkin oli pakko jaksaa viedä koira. No kaaduin tietysti tuolla metsässä. Itkin siinä sitten kannon päällä vähän aikaa ja jotenkin pääsin kotio. Sitten oli pakko lähtee kauppaan ja sen jälkeen taas viedä koira kun sillä oli paskahätä. Taas sama homma.
Sitten nyt katselen tätä sikolättiä. Kun pitäis tehdä sitä ja tätä ja tota. Ja nälkä kurnis. Ja Inkun pitäis taas päästä kohta ulos. Ja minä haluaisin vain ottaa 5 unilääkettä ja käpertyä sänkyyn itkeen. Mutta kun ei voi.
Se mua on aina ottanut päähän esim. noissa työkkärin koulutuksissa ja muissa työkkärin ja kelan ja sossun jutuissa kun perheellisille annetaan kaikenlaisia erivapauksia kun heidän elämänsä on niin paljon rankempaa. Ja tänään kaverit laitto skypessä viestiä että onneks sun on helppo sairastaa kun sulla ei ole perhettä. Enkä mä väitä etteikö lasten kasvattaminen ja parisuhteessa eläminen olisi rankkaa. Siksi en lapsia tai kumppania haluakaan. Mutta voisi nuo perheelliset ja muut joskus ajatella ettei se yksin olokaan niin autuutta ole. Kaikki laskut ja menot maksat yksin. Kaikki työt teet yksin. Kaikki ongelmat ratkot yksin. Kaikki surut ja ilot koet yksin. Ja juuri niinkuin tänään, kun sairastut niin kukaan ei auta vaan olet ihan yksin.
No ei tosta sen enempää. Tulihan siinä jo paasattua :P Mutta sellaiset tunnelmat on tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti